Istun junassa nokka kohti Poria. Vatsanpohjassa kihelmöi. Tampereella vaihto. Ihailen järvimaisemia Nokian ja Sastamalan välillä. Satakunnassa onkin sitten pelkkää metsää. Kuka olisi uskonut että tuolla istumalla puksuttaisin tämänhetkisen työpaikkani ohi. Tuolloin olin kuitenkin vain uunituore lähihoitaja vailla selkeää päämäärää. Halusin vain isona sairaanhoitajaksi.
Hyvät matkustajat. Saavumme Poriin. Kiitämme kaikkia matkustajia. Tervetuloa uudelleen. Samma på Svenska. Then in English.
Astelin ulos junasta edessäni täysin vieras näkymä. En ole koskaan ollut Porissa yksin. Pienenä kävimme perheen kanssa Yyterin rannalla ja tuolloin katselin kakkostien oikealle puolen jäävää pientä kaupunkia. Kävimme toki joskus Porin Kaupunginteatterissa. Voi niitä muistoja. Muistan myös ostaneeni ensimmäisen kerran kengät itse Porissa jollain luokkaretkellä. Muistelen, että se oli IsoKarhun ostoskeskus, joka pönöttää edelleenkin tuossa Porin keskustassa.
Tällä kertaa en tullut katsomaan teatteriesitystä tai ostamaan uusia kenkiä. Minulla oli missio. Ensin piti löytää ystäväni Lindan asunto, johon olin saanut häneltä avaimet. Vaelsin pitkin Poria ja viimein saavuin kerrostalon eteen. Avaimet sopivat oveen ja astelin sisään. Lindan kämppä oli kuin hotellihuone. Sellainen, jossa minäkin haluaisin joskus asua. Minimalistinen ja tyylikäs. Asetuin taloksi ja kävin lähikaupassa hakemassa ruokaa. Kanaa ja pastaa muistaakseni. Tuolloin näin myös erään porilaisen julkkiksen kaupan kassalla. Hän oli yllättävän lyhyt. Tästäkin taitaa olla kohta tarkalleen neljä vuotta. Pienen parvekkeen ovi oli auki päästäen sisään viileitä tuulahduksia. Aurinko paistoi.
Illan myötä alkoi ahdistaa. Jännitys vain yltyi ja paloin halusta puhua jollekin. Soitin serkulle, joka löi luurin korvaan ja laittoi viestiä "En jaksa nyt jutella". Kukaan ei ehtinyt. Tai jaksanut. Käperryin sänkyyn ja yritin saada unenpäästä kiinni.
Valintakoepäivä
Oivoi. Olinkohan nukkunut tuona yönä. Muistan ainakin heränneeni. Siitä on hyvä lähteä. Valintakoe oli muistaakseni melko aikaisin aamulla. Kävelin kohti Tiilimäen kampusta, jota ei enää edes ole. Astelin itse avautuvista ovista sisään ja ilmoittauduin jollekin hepulle. Minut ohjattiin käytävää pitkin vasemmalle, jonka päässä oli auditorio.
Sitten meidät kutsuttiin sisään. Minua jännitti. Istuin alas ja otin kynän, kumin ja valintakoeprosyyrit esiin. Koe alkoi. Piti lukea pitkä litania jotain terveyteen liittyvää artikkelia, jonka ohella sai kuitenkin tehdä muistiinpanoja. Sitten aika loppui ja artikkeli laitettiin pois. Sitten piti kirjoittaa jonkinlainen tiivistelmä tai referaatti artikkelin pohjalta. Sitten oli jokin toinenkin paperilappu, jossa oli lääkelaskuja. Tein niistä ne mitä osasin. Sillä ei kuulemma ollut mitään väliä lopputuloksen puolesta, jos hakijaa onnisti ja laskut menivät oikein niin ei tarvitse osallistua lääkelaskujen peruskurssille. Tai mikä se oli. Kokeen päätyttyä piti lukea listoilta oma nimi ja mihin ryhmään ja mihin aikaan ryhmäkeskustelu olisi. Minun ryhmähaastatteluni oli onneksi aika pian eikä tarvinnut siis odottaa puolta päivää. Menin luokkaan kolmen nuoren naisen kanssa. Luokassa oli opettaja, joka selvästi ihaili Prinsessa Dianaa. Hiukset olivat identtiset ja pukeutuminen elegantti ja vähän olevinaankin. Saimme paperilapun eteen, joka pyydettiin kääntämään oikein päin. Sitten tiesin, että minun oli avattava suuni ensimmäisenä että saisin siitä irtopisteen. Piti sanoa vielä jotain järkevääkin. Voi kamala. Sain sanotuksi ensimmäisenä jotain ympäripyöreää ja jännitys katosi. Mitään tietämättä siitä, mitä opettaja meissä arvioi, otin keskustelussa jonkinlaisen johtajan aseman ja diplomaattisesti pyrin kysymään muiden mielipiteitä asiaan liittyen tuoden kuitenkin omia ajatuksia esiin. Näen edelleen silmissäni sen yksinkertaisen ajatuskartan mutten kuolemaksenikaan muista mitä siinä luki. Aika loppui ja meitä pyydettiin poistumaan. Juttelimme tämän jälkeen muutaman sanan muiden ryhmäläisten kanssa ja heistä yksi tarjoutui viemään minut Lindan kämpän lähelle.
Viikot kuluivat ja tiesin, että tulokset olivat tulleet. En uskaltanut katsoa, koska enhän nyt minä mihinkään opiskelemaan pääse. Mitä oikein ajattelin? Heräsin tuona unisena aamuna ja katsoin tuolta sivulta, jonka nimeä en nyt muista, kuinka minun kävi.
Ja kuinka ollakaan.
Soitin oitis Irinalle kertoakseni ilouutiset. Irina oli ehkä vähän pettynyt etten päässytkään opiskelemaan Turkuun, joka toisena vaihtoehtona minulla oli. Minä taas olin onnesta soikeana. Toisaalta nyt valmistuneena sairaanhoitajana voi miettiä mitä kaikkea olisin Turussa voinut kokea. Olisin toki maksanut isompaa vuokraa enkä olisi päässyt matkustelemaan niin kuin Porissa asuessani.
Tästä alkoikin sitten korkeakouluopinnot.
Voi niitä aikoja.
2015 - 2016
Ensimmäisenä vuonna sain rutosti uusia kavereita. Ensimmäisenä päivänä muistan astelleeni kansainvälisyystoimiston ovesta sisään ilmoittaakseni, että haluan vaihtoon ja nimenomaan Sveitsiin. Olin harjoittelussa kotisairaanhoidossa ja myöhemmin vanhuspsykiatrisella vuodeosastolla. Kävin myös Saksassa ystäväni Leslien luona.
2016 - 2017
Toisena vuonna aloitin urani kansainvälisenä tutorina ja sainkin oitis kaksi tummaa espanjatarta huolehdittavakseni. Opiskelut kävivät yhä haastavammaksi ja opettajat alkoivat tehdä niin huonoja tenttejä etteivät ne edes menneet läpi. Rästityöt alkoivat kasautua ja huoli opintojen etenemisestä kasvoi. Keväällä toteutin yhden suurimmista haaveistani lähteä vaihtoon Sveitsiin melkein neljäksi kuukaudeksi. Tutustuin suomalaisiin vaihtareihin Emiliaan ja Timoon sekä kanadalaiseen Jessicaan ja espanjalaiseen Mariaan, joiden kanssa olen edelleen yhteyksissä. Otin myös ensimmäisen tatuointini.
2017 - 2018
Nyt täytyy oikein miettiä mitä tuolloin tapahtui. Sitä, mitä ei muista, ei ole tapahtunut. Toiset hurjapäiset opiskelijat valmistuivat ennen aikojaan ja minä jäin vielä istumaan koulun penkille. Tuolloin minulla oli kolme kiinalaista vaihtaria, joiden kanssa koin mitä erikoisimpia aikoja. Vietin myös ensimmäisen syntymäpäiväni ulkomailla juhlistaen uutta vuotta Lontoossa.
2018 - 2019
Kesällä 2018 uskaltauduin lähteä yksin reissuun Atlantin yli vaahterasiirapin luvattuun maahan, Kanadaan. Samalla tehtiin Heidin kanssa opinnäytetyötä ja rästitöitä lääketieteellisten aineiden merkeissä - ei ihan mikään helppo nakki. Edustin SAMKia myös ENNE 2018 -konferenssissa, jossa toimin osittain myös juontajana satapäisen ulkomaalaisyleisön edessä.
Kevät 2019
Se hetki, kun sain tutkintotodistukseni ulos 12.4. En tiedä miten päin olisin ollut. Opinnot venähtivät muutamalla kuukaudella mutta mitä sitten? Pääasia että paperit tuli ulos ja keskiarvo oli vähän keskivertoa parempi :)
Meitä lähihoitajia Loimaan suunnalta oli tuolloin kaikkiaan kolme. Heidin kanssa taisteltiin opparin kanssa ja Marian kanssa käytiin joskus kahvittelemassa ja vaihtamassa viimeisimpiä juoruja. Nyt voimme olla vain ylpeitä suuresta saavutuksestamme ja siitä, että maailma on meille avoin ja töitä riittämiin. Meillä kaikilla tuntuu olevan pieni kutina myös jatko-opiskelujen suhteen ja kuka tietää missä me ollaan viiden vuoden päästä?
Mitä seuraavaksi?
Pääsin tuossa jo lipsauttamaan aikeista jatko-opiskella vielä joksikin. Tästä voisi vääntää uuden sanonnan "opiskele niin tulet joksikin jouluksi". Välillä tuntuu siltä, että vaihtoehtoja on lukematon määrä ja koko ajan tulee lisää. Itseäni kiinnostavat edelleen seksologian opinnot ja myöhemmin, kun olen rikas, opiskelen vielä psykoterapeutiksi suuntautuen ehkäpä analyyttis-kognitiiviseen psykoterapiaan. Hartaana toiveena on myös saada töitä Helsingistä psykiatrian puolelta ja muuttaa jonnekin Länsi-Helsinkiin. Sitten on se asunnon ostaminen mutta siihen täytyy säästää vielä kosolti rahaa.
Jännittää vallan ajatellakin mistä sitä itsensä löytää viiden vuoden päästä :)