Harjoittelun ensimmäinen päivä

Maanantai 5:00

Nyt uneen julma valo sekoittuu, herään kylmän kalpeaan aamuun, ylös nousen vaikka jaksais en, kun muu ei auta - mikään ei auta.

Ei auta itku eikä huutokaan, huhtikuu päin naamaa nauraa, tää menee toisin kuin luvattiin mut laulan "Menköön niin."

Siinä pieni pläjäys Laura Närhen "Julma valo" -biisistä. Samoissa tunnelmissa herään uuteen viikkoon. Herään tarkoituksella sen verran aikaisemmin nähdäkseni kuinka kauan minulla menee aamutoimissa. Juna lähtee 6.16. Melko säntillistä. Avaan ikkunan edessä olevan "puisen panssarin" ja samalla raotan ikkunaa. Jos joku tietää suomenkielisen sanan tuolle ikkunan eteen rullattavalle panssarille niin laitatko viestiä - olisin niin kauhian onnekas jos saisin sille nimen :) Yritän syödä jotain mutta en jännitykseltäni saa nieltyä ruokaa alas, ehkä vähän jotain - banaania ja jääteetä. Mietin mitä pitää ottaa mukaan. Työkengät, kansiollinen harjoitteluun liittyviä prosyyrejä. Laitan myös pari banaania evääksi. Banaani onkin tämän ulkomaanmatkan kovin sana. Saksaksi se on die Banane ja ranskaksi la banane. En oikeastaan kauheasti pidä banaanista mutta se on halpaa ja terveellistä mukamas. Ja onkin jos vaan nämä sveitsiläiset antaisivat niiden tummua rauhassa mutta kaupasta ei löydy mitään muuta kun juuri ja juuri syötäviä banaaneja - ei siis raakoja. Ei ihan.

Maanantai 5:45

Lähden matkaan minulle tyypilliseen tapaan liiankin ajoissa. Maalla kasvaneena on ymmärrä matkustettaessa käytettäviä ajanmääreitä että "no mulla menee 2 minuuttia kun kävelen sinne". Ai että ihan kellostako katsoit? Pflanzettastrasse 6:sta Vispin rautatieasemalle on äkkiseltään heitettynä 800 metriä eli pyöristettynä yksi kilometri. Kävelen sen jossain 5 minuutissa jos olen rautatieasemalle menossa. Toista on takaisin tultaessa, jolloin voi mennä 15 minuuttiakin. Silloin on meinaan ylämäki ja melko jyrkkä sellainen. Ei hyvä.

Kuu loistaa taivalla valaisten ympärillä olevien vuorten lumiset huiput. Ulkona on kylmä. Ihmisiä liikkuu harvakseen siellä täällä. Silti voin kuulla lintujen laulavan, kevät tulee ihan kohta. Pöllö huhuilee puskissa. Tai joku. Ulkona on pimeää ja kaikki näyttää todella erilaiselta kuin päiväsaikaan. Nyt Vispin kadut muistuttavat lähinnä Harry Potterista tuttua pelottavaa Iskunkiertokujaa, jossa epämääräiset noidat, velhot ja muut mönkiäiset lurkkivat piilossa muulta väeltä. Sinne se Potter pamautti itsensä kun oli matkalla Viistokujalle hormipulverin avulla. Ei menny niinku Strömsössä se matka. No onneksi minun matkani meni kutakuinkin. Saavun rautatieasemalle hyvissä ajoin. Junan aikataulu on helppo muistaa. Juna Brigiin lähtee raiteelta 6 klo 6.16.

Maanantai 6.23

Juna saapuu Brigin rautatieasemalle. Tällä välillä konnari ei kysy matkustuskorttia. Hän ei edes vaivaudu. Hämmentävä juttu. Laskeskelin tuossa muuten että jos yksi suunta Visp-Brig välillä maksaa 4.40 se tekee päivässä 8.80 ja kymmenen viikon aikana se tekee 440 frangia. Onneksi on tuo kortti.

Lähden kävelemään oikealle sairaalaa kohti. Meinaan kuitenkin eksyä koska pimeässä kaikki näyttää niin erilaiselta. Löydän oikealle tielle ja jatkan eteenpäin. Matkallani menen erään automaatin ohi, josta voi ostaa erikoista Fantaa, joka on sinisessä pullossa ja siinä on sitruunan ja jonkun kukan kuva etiketissä. Ostin sitä kerran. Saavun sairaalan sisäänkäynnille. Otan hissin toiseen kerrokseen ja yritän löytää jonkun hoitajan. Alunperin minun oli tarkoitus tulla sairaalan eteisaulan tiskille klo 8 mutta halusin olla omatoiminen ja tulla silloin kun muutkin normaalit työssä käyvät ihmiset. Hoitaja ohjaa minut menemään -1 kerrokseen hakemaan työvaatteet.

-1 kerros näyttää samalta niin kuin kaikissa muissakin sairaaloissa. Epäesteettiset seinät ja katto on putkistojen peitossa. Saavun aulaan, jonka vieressä on luukku. Huoneen ovi on auki. Huoneessa on pinoja työvaatteita. Menen omatoimisesti sisään ja etsin itselleni sopivat työvaatteet. Eihän ne sitten sopineetkaan. Huoneeseen tulee nainen, joka antaa henkilökunnalle heidän tarvitsemiaan vaatteita. Hän antaa minulle sopivat vaatteet ja pyytää minua kirjoittamaan nimeni paperille. Vaihdettuani hoitopuvun päälle hän antaa minulle nimikyltin, jossa on nimeni ja muuta tekstiä. Sen avulla pääsen myös pukuhuoneisiin ja saan ostettua lounaan jos olen ladannut korttiin rahaa. Todella kätevää. Nainen antaa minulle pukukopin avaimen ja näyttää missä kaappini sijaitsee. Avaimen kanssa on hieman ongelmia, en meinaa saada sillä ovea lukituksi. Hän sanoo pyytävänsä talonmiestä tutkimaan asiaa. Otan reppuni mukaan ja palaan osastolle.

Osaston arkea

Seuraavaksi haluan kuvailla sveitsiläisen sairaalan arkea. En kuitenkaan yritä kuvailla yksityiskohtaisesti jokaista askeltani vaan asioita, jotka saattavat erota suomalaisesta systeemistä. Aamuvuorossa on kuusi hoitajaa, joista kolmelle on jaettu omat potilaat ja loput kolme aamuhoitajaa avustavat heille merkittyjä hoitajia ja potilaita. Osastolla on pelkästään sairaanhoitajia sekä fysioterapeutteja. Aamulla potilaille viedään aamiainen huoneeseen. Ennen sitä hoitaja ottaa omalta potilaaltaan tarvittavat tutkimukset kuten verensokerin, verenpaineen ja kuumeen. Mitä lääkäri onkaan määrännyt. Osastolla on tapana antaa jokaiselle potilaalle isohkon vesipullon, joko hiilihapoilla tai ilman - potilas saa itse valita mieluisensa juotavan. Aamulla hoitaja hakee vanhan lasin pois tuoden uuden tilalle ja tarvittaessa uuden vesipullon. Samassa syssyssä annetaan aamulääkkeet.

Ortopedian osasto on äärimmäisen epätavallinen ainakin Suomen oloihin tottuneelle hoitajalle - osasto muistutti lähinnä hotellia. Joissakin huoneissa oli kaksi potilasta, joissakin yksi ja yhdessä huoneessa oli muistaakseni neljä potilaspaikkaa. Hoitajat puhut joistakin potilaista nimellä "privatklient", joka tarkoittaa potilasta, jonka sairausvakuutus on niin kattava, että hänellä on varaa omaan yksityishuoneeseen, jossa hänellä on oma vessa ja suihku. Joissain huoneissa oli jopa oma parveke ja isot ikkunat. Jokaisella potilaalla on oikealla puolella sellainen aparaatti, jossa on televisio, puhelin ja radio. Nyt en siis valehtele. Jokaisella potilaalla on oma pieni telkkari. Potilasvuoteissa oli potilaille oma kaukosäädin ja hoitajille vähän hienompi kaukosäädin, jonka avulla voidaan esim. rajoittaa potilassängyn toimintoja - jos potilas on ollut selkäleikkauksessa, hän ei saa mennä tiettyihin asentoihin. Kun nämä potilasvuoteen asennot suljetaan pois, ei potilas voi niitä tietämättäänkään säätää väärin ja siten, että heidän selkä menee pois sijoiltaan. Osastolla on myös kaksi sellaista pyörillä kulkevaa vekotinta, joissa on verenpainemittari, saturaatiomittari ja kuumemittari. Vekottimessa on pieni näyttö, johon kaikki tiedot tulevat esiin. Hoitajat kertoivat myös näistä yksityispotilaista, että he saattavat olla ajoittain haastavia. He tietävät maksavansa maltaita sairaalavakuutusta varten ja siten vaativat heille oikeutettua hoitoa. Ja joskus vähän enemmänkin. Potilashuoneissa on suuret ja leveät ovet, jotka avautuvat sisäänpäin.

Sairaalassa on myös lounasravintola. Sveitsissä ruokatunti ei ymmärtääkseni kuulu sairaanhoitajien työpäivään, siksi he tekevätkin kai pidempää päivää. Heille kuuluu siis kaksi 15 minuutin taukoa ja yksi 30 minuutin ruokatauko. Menemme yhdessä ohjaajani kanssa syömään. Opiskelijalle lounas maksaa 12 frangia, normaalisti 16 frangia - melko kallista. Mutta ruoan laatu on äärimmäisen hyvä, ihan kuin ravintolassa söisi. Ihan oikeasti! Nyt olen kahden vailla otanko jatkossa omat eväät töihin vai otanko käytännöksi tämän kalliihkon lounaan. Siitä tulee kyllä melko täyteen.

Potilashuoneet muodostivat kaarimaisen muodon, jonka keskellä on se komentosilta, josta aiemmin mainitsin. Siinä on tietokoneita ja hylly täynnä mitä erilaisimpia lääkkeitä. Tunnistin niistä muutaman. Komentosillan takana on taukotila, jossa hoitajat harvemmin oleskelevat. Taukotilan seinillä on paljon lippuja ja lappuja. Huomaan kuvan eräästä naisesta, jonka edessä on kaksi kynttilää. Myös kynttilöissä on hänen kuvansa. Kuvien vieressä on sana "geboren", päivämäärä, toinen sana "gestorben" ja päivämäärä. Se oli kuolinilmoitus. Kuvan nainen oli ilmeisesti osastolla töissä. Kuvan näkeminen saa minut hetkeksi surulliseksi, sillä nainen oli kuollut hyvin nuorena. Yritän piristäytyä ajattelemalla, että nyt hänellä on kaikki hyvin. Siellä hän varmaan istuu pilvenhattaralla äitini kanssa. Äitini osoittaa minua sormella ja sanoo hoitajalle rehvakkaasti "That's ma booy". Äiti ei kyllä englantia juuri osannut mut ehkä siellä Enkelparventiellä järjestetään myös kielikursseja. Tuo Enkelparventie on muuten huvittava juttu.

Yritän tässä samalla miettiä mitä kaikkea teimme ohjaajani kanssa. Oikeastaan virallinen ohjaajani ei ollut paikalla vaan olin erään saksalaisen sairaanhoitajan kanssa. Meillä synkkasi heti. Onneksi meillä oli myös yhteinen kieli, en koe vielä sveitsinsaksaa ihan omakseni. Osaston sairaanhoitajat ovat kovin ystävällisiä ja auttavaisia. En kyllä muista juuri kenenkään nimeä. Yksi ihanimmista yllätyksistä koko matkan aikana oli nähdä taukotilan pöydällä keksipaketti, ja kortti - ne olivat osoitettu minulle.

Toni,

Sydämellisesti tervetuloa

meidän luoksemme tiimiin.

Luottamus on aloitus.

Yhdessä työskenteleminen on menestys.

Team 2 West

Ortopedia Brig

Olisipa muissakin sairaaloissa sama käytäntö, että opiskelija tai harjoittelija otetaan näin ihanasti vastaan. Ole hyvä, ja vie tämä käytäntö työpaikallesi tulevia opiskelijoita tai harjoittelijoita varten. Tuli meinaan hyvä mieli.

Sveitsissä oli paljon muitakin käytäntöjä, joista en ole kuullukaan. Yritän kirjoittaa niistä seuraavissa kirjoituksissani.

Vuoroni loppuu neljältä. Olin siis harjoittelussa 7-16 asti. Harjoitteluun kuuluvat 200+200 tuntia tulevat pian täyteen tällä tahdilla. Kotiin päästessäni olen lopen uupunut ja otan pienet tirsat. Illalla käyn hakemassa 200 frangia käteistä, jotta saan ladattua vähän lounasvaraa nimikylttiini. Illalla näen myös toisen opiskelijan, joka asuu opiskelija-asuntolassa omaa huonettani vastapäätä. Frédérie on minua vähän nuorempi ensimmäisen vuoden sairaanhoitajaopiskelija. Mukava jäbä! Ensimmäinen kohtaamani sveitsiläinen, joka vilpittömästi yrittää tutustua minuun. Juttelemme melko pitkään ja vaihdamme numeroita. Näin myös Alexandran samana iltana. Fredillä on huomenna ja muistaakseni ylihuomenna iso tentti. Alexandra sanoo, että voisimme joskus laittaa porukalla ruokaa kun kaikki opiskelijat ovat saapuneet asuntolaan. Tällaista menoa ja meininkiä minä olenkin kaivannut! Tämä viikko on heidän kohdallaan melko kiiruista, mutta ensi viikolla voimme katsoa uudestaan mitä tuleman pitää - ja mitä ruokia aiomme yhdessä kokata. Näihin kuviin ja tunnelmiin on hyvä lopettaa tämä blogikirjoitus tältä erää :)

Pidän tässä mahdollisesti muutaman blogivapaan päivän ja yritän keskittyä harjoitteluun. Torstaina on tosiaan se Welcome Day, josta varmasti tulee paljon kerrottavaa.