Sairaala-arki II - Tänään oli parempi päivä

Irina laittoi tänään viestiä ja kertoi edellisestä blogikirjoituksesta. Siitä voi aistia ettei täällä kaikki ole ihan kunnossa. No, näin oli eilen. Mulla alko menkat. Nyt kaikki kiiruhtavat blogini etusivulle katsomaan kuvaani, oliko kirjoittaja nyt nainen vai mies?? No eikä alkanut. Ehkä sellaiset mentaalimenkat. Oli huono päivä ja kaikki kaatui niskaan. Tullessani töistä kotiin ampaisin suorinta tietä mäkkäriin ja ostin pekonipurilaisen mielipahamätöksi. Onneksi tänään voin kertoa jotain muutakin.

Ollessani yhteydessä SAMKin opettajiin ongelmaan liittyen - siihen, etten saa tehdä täällä yhtään mitään, sain jonkin verran uusia näkökulmia. Ehkei kaikki olekaan niin perseestä? Juttelin jossain vaiheessa Alman, osastonhoitajan kanssa työvuoroistani. Ne kun olivat jonkun verran epäselvät. Sveitsiläiset hoitajat tekevät siis aamuvuorossa 8 tuntia ja 54 minuuttia, oikeastaan siis 8 tuntia ja 24 minuuttia töitä (ruokataukoa ei lasketa) - sitä ei pyöristetä kahdeksaan ja puoleen tuntiin. Ajattelin että annan osastonhoitajan järjestää työtuntini sillä en todellakaan lähde pelaamaan ja laskemaan minuutteja tehdyistä tunneistani. Onneksi tämän systeemin myötä minulle tulee pari työpäivää vapaata, jos siis muutoin teen tuon täysimittaisen työpäivän.

Lisäksi kerroin tuntemuksistani harjoittelun hankaluuksiin liittyen - siihen, etten saa tehdä mitään. Sympaattisen oloinen osastonhoitaja kertoi, että sama pätee kaikkiin sairaanhoitajaopiskelijoihin Sveitsissä. Ensimmäisen vuoden aikana sairaanhoitajat eivät harjottelujen aikana saa juuri edes koskea potilaaseen. Ainoastaan siivota ja muuta - ei siis mitään hoitotyötä, enemmänkin laikkarin hommia. Tämä sinänsä helpotti oloani. Se ei johtunut siis minusta tai siitä, että olen ulkomaalainen harjoittelija. Sama systeemi on Englannissa, siellä sairaanhoitajaopiskelijat eivät saa tehdä mitään kliinisiä toimenpiteitä harjoittelupaikoissa - niiden oppiminen alkaa vasta työpaikan saatua. En yhtään ihmettele, että Brooke, Kirsty ja Kaylen tulivat SAMKiin vaihtoon suorittamaan harjoittelua. Tässä kohtaa voin vain todeta, että ehkä Sveitsissä on korkeatasoinen hoito mutta kyllä Suomessa käyty sairaanhoitajakoulutus on sata kertaa laadukkaampi.

Tänään huomasin ilokseni, että toimin intialaistaustaisen hoitajan kanssa. Häntä kutsutaan Viniksi. En tiedä täysin hänen toimenkuvaansa. Toisin kuin muilla hoitajilla, hänellä on nunnille ominainen puku ja sellainen päähine. Huvittavaa miettiä "sisar hento valkoisen titteliä" tummaihoisella hoitajalla. Kaikesta huolimatta hän on hirmuisen ihana ja taitava hoitaja, sellainen, jonka minäkin haluaisin itseäni hoitavan. Hänen työtapansa on rauhallinen ja hän selittää minulle aina mitä hän tekee, erityisesti kirjatessa potilastietojärjestelmään, vaikken ymmärräkään yhtään tuota Phönix-ohjelmaa - toisaalta se näyttää niin selkeältä, toisaalta taas kamalan mutkikkaalta.

Minulle on merkattu taas samat potilashuoneet. Ne samat vanhat potilashuoneet. Ne ovat minulle vissiin vakioita. Myös Vini on vastuussa kyseisistä potilaista, minä olen apuna. Tänään oli eiliseen verrattuna hieman vilkkaampi päivä - minulla ei siis ollut luppoaikaa murehtia sitä, etten pääse ehkä kertaakaan kanyloimaan. Mutta onko hyvän hoitajan taustalla ainoastaan laadukkaita harjoittelupaikkoja, joissa opiskelijat pistetään intuboimaan ja tekemään mitä hurjimpia toimenpiteitä? Tänään oivalsin, että potilaan ja hoitajan välinen kanssakäyminen on vähintäänkin yhtä tärkeää, ellei jopa tärkeämpää, kuin erilaisimpien temppujen taitaminen. Oivalsin, että juuri tällä osastolla minulla on aikaa juuri minua itseäni varten harjoitella potilaiden kanssa käytävää keskustelua. Samalla saan rohkeutta kohdata eri kielisiä potilaita ja parannan entisestään saksan ja ranskan osaamistani. Tulee täällä myös italiaakin vähän puhuttua, vaikka sitä olenkin opiskellut vain kaksi kurssia.

Tänään näin myös jotain sellaista, jota en sillä nimellä löytänyt edes Googlesta. Jotain, josta ei edes koulussa mainittu (tai sitten olen nukkunut nuo tunnit). Eräälle potilaalle suoritettiin olkapääleikkaus. Suomessa olkapääleikkaus ja muut käteen sijoittuvat ortopediset leikkaukset suoritetaan yleensä tietääkseni Plexus-puudutuksessa, mutta täällä näin sen tilalla jotain aivan uutta. Hoitajat kutsuivat sitä Skalenus-kanyyliksi, joka potilaalla oli kaulassa. Kanyyli oli siis kaulan hermossa. Skalenus-kanyylin toisessa päässä on pussukka, joka sisältää hermoa puuduttavaa lääkettä. Yritin kysyä mitä siellä on - niitä on kuulemma useita erilaisia, Vini ei ihan tarkalleen osannut sanoa. Tämä pussukka on kipupumpun sisällä, joka annostelee puuduttavaa ainetta hermoon. Potilaan käsi on ollut tunnottomana eilisestä leikkauksesta lähtien, jolloin potilas on voinut kivutta nukkua. Kerrassaan nerokasta! Näin siis miten hoitaja poisti Skalenus-kanyylin, desinfioi ihoalueen ja laittoin steriilin lapun päälle.

Näin myös kun Gertrud, yksi osaston kivoimmista hoitajista valmisti infuusionestettä. Riensin paikalle ja pyysin saada katsoa vierestä. Yritin käydä letkuttamisen ja nestehoidon harjotuksia läpi, joita koulussa teimme. Sanoin ääneen "Nyt sinä teet tuon", "Nyt sinä teet tämän", "Nyt sinä ilmaat letkuston". Gertrud kertoi samalla mitä oli tekemässä. Pelkkä sivusta seuraaminen sai minut niin iloiseksi, vaikka tässä vaiheessa jokainen sairaanhoitaja haluaisi itse päästä pelaamaan pullojen ja letkujen kanssa. Tämä kuitenkin riitti minulle tässä vaiheessa. Ehkä myöhemmin pääsisin itsekin letkuttamaan? Kerroin Gertrudille olevani kovin iloinen saadessani katsoa vierestä kun hoitaja valmisti liuoksia. Kerroin myös eilisestä päivästä, että menin mäkkäriin hakemaan mielipahamättöä, jota kutsuin vapaamuotoisesti "Weinenesseniksi" (Weinen = itkeä, Essen = ruoka, syöminen). Gertrud lupasi kertoa muillekin hoitajille toiveeni.

Ruokalassa sain sellaisen idean, että tästä päivästä lähtien otan kuvan jokaisesta sairaalassa ottamastani ateriasta ja harjoittelun lopussa lisään gallerian tänne niistä kaikista. Se ruoka on vaan niin hyvää ja paljon parempaa kuin Suomen sairaaloissa. Tulee olemaan valtaisa kulttuurishokki palatessani takaisin Suomeen.

Valoisamman työvuoron jälkeen ajattelin käydä Brigissä eräässä Zap-nimisessä kirjakaupassa. Eräällä hoitajalla näin äärimmäisen hyvältä vaikuttavan hoitotyön kirjan, Thiemes Pflege - Das Lehrbuch für Pflegende in Ausbildung, jossa oli selkeitä kuvia ja paljon muuta hauskaa. Minulle on tärkeää, että kirjat näyttävät hyviltä sivujen ja sisällön puolesta. Siis sellaiselta kun näkee aukeaman, jossa kuvat on sommiteltu täydellisesti ja siellä täällä on pieniä havainnollistavia tekstinpätkiä, tulee sellainen fiilis, että tämän haluan lukea. Hoitajan mukaan kirja maksaa 69 frangia. Kalliihko kirja, mutta mielestäni hyvästä kirjasta, josta on hyötyä ammatillisessa kehityksessä, sietää maksaakin. Löysin kyseisen kirjan kaupan hyllyltä, hinta oli tosiaan 98 frangia - olin ehkä kuullut väärin tai sitten hän oli ostanut sen jostain halvemmasta kaupasta. En kuitenkaan ostanut kyseistä kirjaa, vaikka siitä saisi paljon tietoa ja samalla voisin laajentaa hoitotyön sanastoani saksan osaamisessani. Ehkä ostan sen myöhemmin.

Kävin myös apteekissa. Minua on vaivannut pieni flunssa, en ole siis ollut nuhainen mutta kurkussa on ollut jotain epämääräistä. Irina repeää saumoistaan. Ostin jotain Fluimucil-nimistä valmistetta yskän parantamiseksi. Eiliseen verrattuna tämä päivä oli siis oikein mukava. Viikonloppuna minä ja muut suunnittelemme menevämme Montreux'hun (miten se sitten ikinä taipuukin suomen sijamuodoissa, äännetään montröö).

Tykkään ihan kamalasti tuosta kynästä! Voin kirjoittaa eri väreillä oman mieleni mukaan.

Hoitajilla on tämmöinen pieni pullo mukana taskussa. Tällä on kätevä desinfioida kädet.