Unelman löytänyt, tietää mitä on etsimässä - St. Léonard & Sion

Seikkailu - se olemme me! Tämmöisiä graffiteja voisi olla enemmänkin. Näin tämän tänään Sionin kaduilla.

Tämän kirjoituksen aloitan hienolla mietelauseella, jonka löysin äsken netistä. Mielestäni se kuvastaa äärimmäisen hyvin tätä kokemusta Sveitsissä. Täällä on niin sanoinkuvaamattoman kaunista, aina edes kuvista ei saa sitä samaa fiilistä, jonka kokee nähdessään ne maisemat livenä.

Kirjoittaessani tätä tekstiä kuuntelen Maff Boothroydin ja Deep Matterin yhdessä tuottamaa biisiä, Never gonna give up. Aa että. Sopivasti ysärimeininkiä ja nykyaikaista Housea. Tästä saa hyvät tekstit aikaiseksi. Oikealla puolellani on lasillinen persikkajääteetä. Pöytäni on sikin sokin sekaisin, koska en ole saanut inspiraatiota tehdä sille mitään.

Tänään lähdemme St. Léonardin kylään tutkimaan Euroopan suurinta maanalaista järveä. Olisin mieluummin mennyt Baseliin tai Zürichiin mutta muut olivat tästä niin täpinöissään että ajattelin itsekin lähteä matkaan. Tuolloin en siis tiennyt, että kyseessä on oikeasti maanalainen järvi. Olin etsinyt kuvia Googlesta ja siellä näin ihan tavallisen järven vuorten ympäröimänä. Nyt minulla on tullut jo pienimuotoinen paniikki ajankäytön suhteen sillä harjoittelua minulla on enää neljä viikkoa jäljellä ja 14. päivä toukokuuta lentäisin takaisin Suomeen. Paljon olen tähän asti nähnyt mutta vielä on niin paljon näkemättä. En haluaisi haaskata päiviäni kotona dataillen.

Ensi viikonloppuna, jos säät sallivat, lähden Emilian kanssa Geneveen erään Emilian luokkakaverin kanssa. Hän näyttäisi meille paikkoja. Geneve on teillekin tuttu kahdelta ensimmäiseltä päivältäni Sveitsissä. Silloin tosin säät eivät suosineet. Toivottavasti tällä kertaa onni lykästäisi.

Herään kahdeksan aikaan aamulla. Yö oli taas ollut villi ja vallaton. Adrian ei liity asiaan millään tavalla. Kaikeasta huolimatta heräsin suht virkeänä ja valmiina uuteen päivään. Iltalehdessä kirjoitetaan edelleen Lontoon terrori-iskuista. Nykyään minun ei edes tee mieli lukea uutisia. Päivä alkaa allapäin mutta toivottavasti mieli muuttuu päivän myötä. Aamupäivä menee selaillessa sosiaalista mediaa ja kavereiden kuulumisia. Aurinko paistaa kirkkaasti taivaalla. Laitan viestiä yhteiseen Whatsapp-ryhmäämme ja kysyn mihin aikaan lähdemme matkaan. Maria laittaa viestiä, että lähtisimme yhden aikaan Sierrestä. Minulla olisi siis mukavasti aikaa. Whatsapp-ryhmämme nimi on muuten Asereje, niin kuin se Las Ketchupin biisi. Se on kansallislaulun arvoinen Espanjassa ja kaikki osaavat sen sanat ulkoa. Ainakin melkein.

Kello lähestyy kahtatoista ja alan pukeutua. Päästyäni ulos huomasin kuitenkin pukeneeni taas kerran liikaa ylleni. Ulkona oli lämmin, suorastaan kuuma. Sveitsin kevät on mahdotonta aikaa. Otan takin pois saapuessani rautatieasemalle. Moni on taas menossa laskettelemaan ja viikonloppua viettämään. Onneksi tänään tuulee kovasti. En hikoilisi ehkä niin paljon kuin normaalisti. Joillakin on yllään vain t-paita ja shortsit. Olisipa minullakin.

Saapuessani Sierreen käyn K-kioskista ostamassa pientä suupalaa. Kolmiovoileivän ja Fantan. Kävelen Timon asunnon luo ja syön nopeasti leivän. Timo tulee ulos asunnostaan ja lähdemme taas kävelemään rautatieasemalle päin. Emilia ja Maria odottavat ulkona meitä. Mukaamme tulee myös Nam-niminen vaihtari. En muista mistä hän on kotoisin alunperin mutta normaalisti hän opiskelee myös Helsingin Haaga-Heliassa. Jessicaa ei näy missään. Menemme rautatieasemalle, ehkä hän saapuu sinne myöhemmin.

Tällä välin soitan isälleni ja kerron kuulumisistani. Isä on normaalisti näihin aikoihin siskoani tapaamassa. Suomessa on kuulemma myös keväistä, +4°C tai jotain sinnepäin. Isä ja Anu lähtisivät pian ulos.

Lähdemme hieman suunniteltua myöhemmin St. Léonardiin. Onneksi sää oli mitä mainioin ja päivää on vielä runsaasti jäljellä.

Nyt olemmekin jo St. Léonardin kylässä. Sinne pitää mennä paikallisjunalla koska IR-junat eivät pysähdy täällä. Kävelimme ehkä 15 minuuttia järven luo. Kuvassa se on vasemmalla sijaitsevan vuoren sisällä.

Välillä täytyi pysähtyä ottamaan kuvia. Niin hieno päivä oli. Ja maisemat. Tuuli oli paikoitellen niin kova että se puhalsi jopa minut liikkeelle paikoiltani.

Tämä kuva on omistettu Irinalle. Meillä on semmoinen oma inside-juttu kirsikkapuihin liittyen. Opiskellessamme lähihoitajiksi meidän piti kerran pitää lapsille suunniteltu tuokio. Se sai olla joko laulua tai askartelua tai muuta hauskaa. Tilanteessa ei siis ollut lapsia vaan tuokio pidettiin muulle ryhmälle. Opettaja seurasi suunnitelmallisuutta toimintaa. Irina teki ryhmänsä kanssa kirsikkapuun oksia. Tunnin päätteeksi han kysyi opettajalta "Voisinko ottaa tämän oksan... sillee omaan käyttöön". Jotenkin näin se meni mutta tuosta "omaan käyttöön" -lausahduksesta tuli yksi meidän motoistamme.

Tässä me sitten olemme. Jessica, Emilia, minä, Maria, Nam ja Timo, maan mainiot maailmanmatkaajat <3

Sitten pääsemmekin jo vuoren sisään. 30 minuutin veneajelu järvellä maksoi vain 10 frangia. Luola itsessään oli todella mahtava mutta vene oli mielestäni huonosti järjestetty. Yrittäessäni ottaa kuvia oli joku aina tiellä kameransa kanssa. Yhtä lailla varmasti itsekin olin muiden tiellä ja siksi vene oli epäkäytännöllinen. Mielestäni vene toimisi paremmin, jos matkustajat istuisivat selät vastakkain ja järven toisessa päässä tehtäisiin uukkari.

Vuoren sisällä oleva järvi oli pienehkö mutta hienosti valaistu.

Siinä näette jonkun pölvästi kameransa kanssa.

Joukossa on varmasti onnistuneitakin kuvia mutta jotenkin kännykkäni ulkokuori haittasi suuresti salaman käyttöä.

Joku onneton oli jättänyt veneensä järvelle.

Saatoimme nähdä myös järven pohjan. Järvessä näimme ainakin kaksi kalaa.

Vaikka kyseessä onkin koko Euroopan suurin maanalainen järvi, ei sveitsiläisille tämä ole suurikaan asia. Tai siis monikaan sairaanhoitaja osastollamme ei ole koskaan täällä käynyt. Liian kuuluisa liian lähellä? Vähän niin kuin Porissa on koko pohjoismaiden ainoa mausoleumi. Sekään ei ole kaikille tuttu eivätkä kaikki ole siitä edes tietoisia. Jos tämä tuli uutena tietona niin kannattaa vaikkapa ensi kesänä pistäytyä Porissa ;)

Ostin tämmöisen termarin järven matkamuistopuodista. Minun on jo pidemmän aikaa pitänyt hankkia ylipäätään jonkinmoinen termari ja nyt minä poika sen sitten ostin. Hintaa tälle tuli 20 frangia. Ei paha hinta turistiliikkeestä. Nyt minun täytyy opetella juomaan kahvia vaikka voihan tuonne laittaa muutakin - vaikka jääteetä!

Heidi se on sitten joka paikassa! Viimeksi löysin Migrosista Heidi-nimistä maitoa ja nyt Heidi-mukin!

Järviseikkailun jälkeen suuntaamme kohti Sionia - Wallisin kantonin pääkaupunkia. Sionissa on yli 32 000 asukasta ja suurimmaksi osaksi siellä puhutaan ranskaa. Oikeastaan pelkästään. Ensiksi käymme kirjakaupassa etsimässä Timolle opettajan suosittelemaa ranskan kirjaa ja sieltä jatkaisimme ylös kukkulan huipulle, jossa sijaitsee raunioita.

Matkallamme kävimme myös tämmöisessä suklaapuodissa. Kaupan tuoksu oli kyllä nenää miellyttävä. Makea. Puodin myyjä tervehti kaikkia asiakkaita kimeällä äänellä sanoen "Bonjour!". Voin kuulla sen vieläkin.

Minä päädyin tällaiseen ostokseen. Hintaa en muista, ehkä 18 frangia mutta varmasti oli hintansa väärti vaikken juurikaan tykkää pähkinästä suklaassa.

Aika monessa paikkaa voi nähdä tällaisen aurinkokellon. Otin tästä kuvan koska miksipäs ei?

Olisin mielelläni ottanut enemmänkin kuvia mutta muilla oli niin kova kiire. Mariaa ja Emiliaa ei edes näy. Timo sentään kävelee edustalla uusissa farkuissaan.

Kadun varsilla on paljon pieniä kuppiloita ja ravintoloita. Se onkin sveitsiläinen juttu istua alas ystävien kanssa. Niinhän se on kyllä Suomessakin.

Matkalla ylös näimme mitä hienompia rakennuksia. Milloinkohan tämäkin on rakennettu?

Tässä kohtaa alan olla jo melko kuitti. Emmekä ole edes puolessa välissä.

Kaupungin rakennukset loppuvat koska mäki alkaa olla jo niin jyrkkää.

Toisen kukkulan päällä on tuollainen rakennus, ymmärtääkseni kirkko. Sen vieressä on toinen pikkuinen kirkko.

Tästä matkamme jatkuu vasemmalle toisen mäen huipulla olevien raunioiden luo.

Emilia ja Maria järjestävät hiuksiaan. Tuuli on puhaltanut ne sikin sokin sekaisin. Ihan niin kuin työpöytäni tällä hetkellä.

Näiden raunioiden luo kiipesimme kovassa tuulessa. En saanut oikein hyvää kuvaa otettua raunioista. Maisemat olivat minulle ehkä tärkeämmät.

Seuraava kaupunki tai kylä on käsittääkseni se St. Léonard jossa kävimme maanalaista järveä katsomassa. kauempana näkyy Sierre ja oikealla olevien vuorten takan onkin sitten minun kotikyläni Visp.

Tätä kuvaa ei olla mitenkään muokattu. Mielestäni se on kamalan hieno näin. Jos voisin, laittaisin oikeaa kinttuani vähän taaksepäin. Tästä saisi hienon taulun. Aa että noita minun pinnanmuotojani.

Tämmöiset ovat raunion pihat. Kukakohan täällä on asunut?

Tämä alue oli jotenkin niin mahtava. Jessicakin näyttää nauttivan maisemista.

No tässä on jo vähän parempi kuva raunioista. Siellä liehuvat Wallisin liput.

Päästyämme maan kamaralle kaikilla oli kamala jano. Minä en ollut tähän hetkeen asti syönyt kunnon lounasta ja kello oli ehkä viisi. Matkaamme takaisin Sierreen. Minä ja Timo menemme Vache et moi -ravintolaan syömään illallista. Ravintola on meidän vakio. Sieltä saa Wallisin ja ehkä koko Sveitsin parhaat burgerit.

Minulla on tosin aina ollut annoskateus Timon ottamiin aterioihin ja niin oli tälläkin kertaa. Halusin ottaa tällä kertaa saman aterian kuin Timo viime kerralla. Valitettavasti ja harmittavan epäsopivasti ravintolan kokki ei ollut ehtinyt valmistaa broileria tähän asti. Ravintola oli siis avattu kuudelta illalla ja me olimme siellä ehkä varttia yli kuusi. Timo otti Sierrois-nimisen aterian ja sekin näytti hirmuisen hyvältä. Parempi ehkä etten mene Timon kanssa enää ulos syömään. Nyt ei ollut kanaa valmiina. Vitsailimme jälkeenpäin että kanat olivat joko talvehtimassa tai eivät olleet kuoriutuneet laisinkaan. Seuraavan kerran kun tilaan jotain, heillä ei ole burgerisämpylöitä, koska viljasato ei ole vielä kypsää. Hmph. Parempi onni ensi kerralla.

Loppuun halusin säästää ehkä yhden elämäni hienoimmista kuvista.

Another day extremely well spent.