Mielenterveys ja siitä huolehtiminen ovat melkoisia tabuja. Harva ylipäätään tietää mistä siinä on oikeasti kyse. Me olemme vain ihmisiä. Oireita vähätellään ja avun hakemista lykätään viimeiseen asti. En minä apua tarvitse, olen pärjännyt hyvin tähänkin asti. Me olemme vain ihmisiä. Monet pelkäävät menettävänsä kasvonsa käydessään psykiatrisella vastaanotolla. Tästä ei puhuta sitten muille. Lopetan lääkityksen heti kunhan vointini on ensin parantunut. Me olemme vain ihmisiä. Me olemme vain ihmisiä.
Elämä ottaa ja antaa. Se pitää huolen, että jokainen kohtaa jossain välissä ylämäkiä ja alamäkiä. Joskus loivempia. Joskus jyrkempiä. Me olemme vain ihmisiä emmekä kykene aina vaikuttamaan asioiden kulkuun. Haluamme uskoa olevamme kykeneviä ja neuvokkaita. Silloinkin kun sadekausia on jatkunut pitkään. Kuljemme tunnelissa jättäen ulkomaailman täysin huomioimatta. On pakko kulkea eteenpäin ja jaksaa.
Olen työskennellyt vakinaistettuna sairaanhoitajana nyt muutaman kuukauden, HUSilla kaikkiaan noin puolen vuotta. Työ tuntuu niin luontevalta ja omalta. Joka päivä kohtaan erilaisia potilaita, jotka tarjoavat meille hoitajille mitä ainutlaatuisimpia kohtaamisia. Joudun päivittäin työskentelemään persoonani avulla ja olemaan ihminen ihmiselle. Olen vielä ihan alkumetreillä urallani, mutta haluan jakaa siitä muutamia ajatuksia.
Mielenterveysongelmat eivät katso aikaa eivätkä paikkaa. Jotkut niistä voivat iskeä ilman mitään ennakkovaroituksia. Ihminen voi voittaa lotossa rahaa ja masentua syvästi vaikka silloinhan sitä luulisi olevansa onnensa kukkuloilla. Jokainen meistä voi sairastua vaikkapa masennukseen tai skitsofreniaan. Tietenkin joidenkin sairauksien takana voi piillä lapsuudessa tai nuoruudessa, miksei aikuisuudessakin sattunut trauma. Silloinkin me olemme vain ihmisiä eikä meillä välttämättä ollut mitään osuutta tai arpaa trauman toteutumiseen. Menetin äitini syöpään ollessani 11-vuotias - siis aivan puberteetin alkumetreillä. Pystyinkö vaikuttamaan tähän surulliseen takaiskuun, joka kosketti koko perhettäni? En. Minä olen vain ihminen.
Ollakseni rehellinen minun on kerrottava, että pidän oikeastaan melko todennäköisenä, että jossain vaiheessa voin sairastua johonkin psyykkiseen sairauteen. Eikä ajatus suoraan sanottuna pelota minua. Toivoisin, että muillakin olisi samankaltainen asennoituminen sairastumiseen liittyen. Sen edessä olemme voimattomia ja tarvitsemme suuresti erikoissairaanhoidon apua. Pessimisti ei pety ja siksi kaikista näistä päivistä, jotka saamme viettää terveinä, on meidän oltava kiitollisia. Pohjimmiltaan psyykkinen sairaus on sairaus siinä missä jokin infektiokin, joka on hoidettavissa antibiooteilla. Elämä jatkuu, jos annamme sille mahdollisuuden.
Mielenterveys on niin paljon henkilökohtaisempi asia kuin mikään somatiikan terveysongelma. Hoitajat ja lääkäritkin suhtautuvat esimerkiksi haavoihin usein aivan liian kapeakatseisesti. Sama ilmiö näkyy myös potilaissa.
- "Tämä haava näyttääkin jo paljon paremmalta, hoida sitä antamieni ohjeiden mukaan ja viikon päästä se on jo täysin umpeutunut ja parantunut."
- "Sehän on hieno homma. Oikein paljon kiitoksia."
Tällaisessa tilanteessa se on kaiketi ok. Sehän on vain haava. Kohta vastaanotolle tulee seuraava potilas, joka tulee lonkkaleikkauksen jälkeen poistattamaan tikkejä. Potilastyöstä tulee liukuhihnaduunia. Odotas kun kyseessä on jokin korvien väliin sijoittuva biokemiallinen epätasapaino, joka vaatii osastohoitoa, lääkehoitoa, graaveimmissa tapauksissa eristyshoitoa, perusoikeuksien rajaamista, lepositeitä tai sähköhoitoa. Ihmisestä tulee psykoottinen ja todellisuudesta tulee epärealistinen. Yhtäkkiä potilaan viiltämien haavojen lisäksi joudutaan tarkastelemaan potilaan tilaa kokonaisvaltaisesti. Tällöinkin me olemme vain ihmisiä.
Psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa parasta mielestäni on se, että kun viimein monien päivien, joskus viikkojen, jopa kuukausien jälkeen potilaan vointi on kohentunut siinä määrin, että saan kunnian tavata potilaan terveenä itsenään. Parhaimmillaan se on tuntunut siltä, että olisin pelastanut potilaan jonkin pahan kynsistä. Näinhän asia ei suinkaan ole, vaan potilaan pelastaminen on vaatinut 20 muun hoitajan taitoa olla ihminen ihmiselle, lääkärin tietämystä, sosiaalityöntekijän organisointitaitoja ja laitoshuoltajien sitkeyttä ja kärsivällisyyttä. Diagnoosi on kukistettu ainakin toistaiseksi, lääkitys on kohdillaan ja erilaiset toimenpiteet, kuten sähköhoito, ovat tehneet tehtävänsä. Elämä jatkuu, olemmehan me vain ihmisiä.
Psyykkinen sairaus, päihderiippuvuus, masennus, syömishäiriö ja persoonallisuushäiriöt vaikuttavat ihmiseen suuresti muovaten hänestä aivan toisenlaisen. Niiden hoitaminen vaatii sitoutumista, päättäväisyyttä ja sisua. Potilaat tulevat hyvin erilaisista tilanteista ja lähtökohdista. Harmikseni joudun toteamaan silloin tällöin, että joidenkin potilaiden kohdalla apua olisi pitänyt hakea jo kauan sitten. Tällöin läheisten tuki on kaikki kaikessa ja heidänkin jaksamisensa on koetuksilla. Useasti myös omaisia joudutaan pitämään silmällä. "Hei, kuinka olet jaksellut viimeaikoina?". Omaisetkin ovat vain ihmisiä, joilla on rajat ja oma elämä, joka jatkuu.
Varhaisessa vaiheessa mielenterveysongelmaan puuttuminen vähentää osastohoidon tarvetta ja lisää todennäköisyyttä parantua nopeammin ja päästä takaisin kiinni normaaliin arkeen. Toivon, että tämän luettuasi kykenet olemaan armollisempi itseäsi kohtaan. Sinäkin olet vain ihminen.
Mieli on niin äärimmäisen mielenkiintoinen asia ja olen vilpittömästi kiitollinen siitä, että pian saan opiskella lisää ihmismielen saloja seksologian ja seksuaalineuvonnan kautta. Seksuaaliterapiassa käytetään asiakaskohtaisesti integratiivisen psykoterapiasuuntauksen menetelmiä. Tällöin seksuaaliterapeutilla on ymmärrystä yleisimmistä psykoterapiasuuntauksista, joiden menetelmiä yhdistelemällä hän käy asiakaskeskeisesti seksuaalisuuteen tai parisuhteeseen liittyviä ongelmia. Siitä on hyvä jatkaa psykoterapiaopintoihin yliopistoon.
